Logo

Historia

Tervahiihto on hiihdetty yhtäjaksesti jo vuodesta 1889 ja reitti on vaihdellut paljon eri vuosikymmeninä. Sota-aikoina tapahtumaa on järjestetty pääasiassa sotilaiden kesken, mutta aina hiihto on kuitenkin järjestetty ajoittaisista lumipulasta huolimatta.

Wanhalla tapahtumalla on monia tarinoita, joista yksi on tässä. Alla olevassa kuvassa on v.1891 voittajana 44-vuotias Aappo Luomajoki Haapavedeltä. Tarina kertoo, että kun Aappo oli ollut ilmoittautumassa ensimmäisiin Oulu-hiihtoihin, niin toimitsija oli kysynyt, että ”Meinaakos vanha mies jaksaa hiihtää koko matkan?”. Aappo oli paiskannut lakkinsa maahan, ja tokaissut että ”Lakki on vanha, mies ei!”

Haapavedeltä on tullut kovia hiihtäjiä. Legenda kertoo myös, että Aappo hiihti puusuksilla ensin Ouluun, hiihti Tervahiihdon ja sitten lopuksi vielä kotiin Haapavedelle. Toisen tarinan mukaan Aappo olisi Ouluun hiihtäessä kysynyt tien vieressä seisoskelevilta rouvilta, että jokos olen Oulussa. Rouvat olivat tuumanneet, että ei kun nyt ollaan kyllä Kuusamossa.

Tarina kertoo myös eräästä toisesta hieman myöhempien aikojen Haapavetisestä suurhiihtäjästä Matti Koskenkorvasta. Kun Matti oli tullut Haapavedeltä Ouluun hiihtämään, niin hän oli ottanut varta vasten kelkan mukaan. Tämä sen takia, jotta ei tarvitsisi sitten raahata olalla kotiin pääpalkintona ollutta ruisjauhosäkkiä. Ja tämä tarina on tosi. ;-)

Historia2

Vuonna 1908 tienoilla Tervahiihto oli kolmipäiväinen urheilujuhla. Myös koulujenväliset kisat oli osa tapahtumaa. Ilmoittautumiset ja palkintojenjaot sekä suksinäyttely pidettiin Oulun Seurahuoneella. Historian aikana hiihdettävä reitti on vaihdellut todella paljon lumitilanteen mukaan ja niinpä osa tapahtumajärjestäjän arkea on ollut alusta saakka lumitilanteen tarkkailu ja pieni huoli siitä mihin ladut vedetään. Pitkän historian aikana ei ole yhtään talvea, etteikö Tervahiihtoa olisi hiihdetty. Tarvittaessa lunta on kuljetettu paikalle kuorma-autoilla, kolaamalla ja lapiohommina talkoolaisten avulla. Alla kuvagalleriassa esitellään tunnelmia ja henkilöitä historian varrelta.

Kahden tynnyrin tarina

Kirjoittaja Matti Kalliokoski ”avojalakanen oululaine” 81v

”En muista, mistä sain ajatuksen osallistua Tervahiihtoon vuonna 1958. Olin silloin 23-vuotias peruskuntoinen kaveri ja ehkäpä tuumasin hieman koetella kestävyyttäni.

Lähtö oli silloin Lämsänjärveltä ja reitillä käytiin Muhoksella kääntymässä ja sieltä hiihdettiin takaisin. Keli oli ihan kohtalainen silloin ja minulla ei tainnut olla kyllä voiteitakaan mukana. Lähdinköhän kuitenkin vähän soitellen sotahan, kun minulla oli leveähköt Karhu-sälesukset ja kantasiteet, jotka takertuivat usein ladun reunoihin. Sauvoina minulla oli tavalliset bambusauvat.

Silloin hiihdettiin Oulujoen pohjoispuolta pitkän matkaa sähkölinjaa pitkin. Muistan kuinka aina pienten mäkikumpareiden välissä toivoin hartaasti menomatkan loppupuolella, että seuraavan kumpareen takaa viimeinkin ilmestyisi kääntöpaikka ja pääsisi vähän huilaamaan. Mutta niin tuntui loputtomalta taival, että mietin jo hiihdon keskeyttämistä.

Välillä oli pari kolme mehuasemaa ja kääntöpaikalla ruokaa ja juomaa, tuntui ihan niin kuin joulu olisi koittanut. Sama juttu oli paluumatkalla, voimat meinasivat loppua. Onneksi löysäsin ajoissa vauhtia niin että loppumatka meni melko hitaasti, mutta maaliin pääsy alkoi tuntua jo aivan selvältä. Hieno tunne kasvoi ja suorittamisen tarve lisääntyi ja oli siinä jo itsensä voittamisenkin tunnelmaa silloin rinnassa. Taisin minä huutaa itselleni kolminkertaisen ”Hei” -huudonkin!

Asuin silloin Toivoniemessä ja kun Lämsänjärvelle hiihto, ja sieltä kotiin takaisin teki noin kymmenisen kilometriä, tuumailin, että tulipa hiihdettyä sadan kilometrin Tervahiihto. Ja kukapa sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse.

Osallistuminen JuhlaTervahiihtoon vuonna 1959

JuhlaTervahiihtoon vuonna 1959 lähdettiin Raatin ja Kuusisaaren välistä. Alussa muistelin menneen talven lumia ja meno tuntui mukavalta. Keli muuttui kuitenkin pian, olikohan se noin parinkymmenen kilometrin paikkeilla liisterikeliksi enkä muista, oliko minulla taaskaan kelinparannusaineita mukana. Ehkä sain lainattua joltakin, mutta raskasta ja hidasta oli hiihto.

Aika parantaa haavat ja kultaa muistot. Jotenkin selvisin mehuasemien avulla puolimatkan krouviin tankkaamaan. Paluumatkalla taisin taas ”hieman väsähtää”. Sukset, sauvat ja kengät olivat kevyempiä kuin vuosi sitten, mutta olihan se jälleen melkoinen ”tuskien taival”.

Sen muistan hyvin, että jälleen maalissa Raatissa mieleni oli mahtava ja tunnelma niin suurenmoinen, että helpotus, huojennus ja ”voiton tunne” oli ihan ”käsinkosketeltava”. Kyllä molemmissa Tervahiihdoissani hiihtäminen tuntui välillä vaikealta ”tervanjuonnilta”, mutta kaiken korvasi moninverroin saapuminen maaliin, jaksaminen perille asti ja ”voitto”.

Aikaakaan ei mennyt kumpanakaan vuonna 90 kilometrin matkaan kuin suunnilleen kellonympärys n. 11-12 tuntia?! Ja olihan mukava, kun maalissa olivat ajanottajat ja numeron ylöspanijat vielä paikoillaan. Omat nimet kirjoihin! Hyvä niin! Seuraaviin Tervahiihtoihin en ole osallistunut, olenkin sanonut, että eivät nuo ”sprinttimatkat” ole enää jaksaneet innostaa. Leikki leikkinä, mutta totta toinen puoli.

Kylläpä nuo Tervatynnyrit tuolta vitriinistä kummasti tuikkivat ajanpatinan alta oikein lämmittävästi.

Kiitos ja kunnia Oulun Hiihtoseuralle uraauurtavasta, historiallisesta ja menestyksekkäästä Suomen hiihtourheilun kehittämisestä ja  edelläkävijän taipaleesta! Unohdusteni virkistykseen olen käyttänyt tukenani kirjaa Kullervo Leinonen: Oulun Hiihdot, Oulun Hiihtoseura, Oulu 1989.

Tervahiihdon historiaa:

Claudelin, H.W. () Oulun Hiihto 1889-1938, Oulu: Kirjapaino Oy Kalevan kirjapaino, pp. 41

Leinonen, Kullervo (1989): Oulun Hiihdot, Oulun Hiihtoseura